Jos jossain olen viime viikkoina kunnostautunut niin kotiseudun (tämän Keski-Sveitsin siis) polkujen ja lähiretkikohteiden koluamisessa. (Sekä aamuaurinkoisella parvekkeella lorvailemisessa, työskentelyssä ja opiskelussa, mutta se onkin kuvailtu tyhjentävästi jo tässä kuvassa ja Instagram -storeissa.) Lähiretkeily siis toimii, edelleen.
On ollut kauniita auringonnousuja, porottavaa keskipäivän aurinkoa, kuohuvia koskia, valkoisia krookusmeriä haalevan violetein sattumin. Kukkivia magnolioita, Luzernin nukkuva leijona -nähtävyys täysin turistittomana; hapottavia porrastreenejä, kuntopiirejä vitaparcourseilla, auringonlaskuja ja lehmien tuoksua.
Ja vaikka jo hieman aihetta sivusinkin mm. tässä jutussa, halusin vielä erikseen kirjoittaa siitä miten hyvä meidän kaikkien olisi nyt keskittyä etsimään ne parhaat retkipaikat omasta pihasta. Isompien tarkoitusten, mutta myöskin – tai varsinkin – ihan vain sen vuoksi miten hauskaa se voikaan olla. Juosta, pyöräillä, kävellä tai vain ihmetellä maailmaa niillä omilla enemmän tai vähemmän tutuilla poluilla.
Minut tämä aika on jopa saanut kaivamaan juoksukengät jalkaan heti aamulla ensimmäiseksi herättyäni. Ja “tutut” maisemat ovatkin olleet yllättävän ihania harvinaisen kellonajan ja maisemasta puuttuvien “normaalien” turisti, kauppa- ja markkinavilinöiden ansiosta. (Toisaalta, kahviloita ja kauppojakin on ikävä, niinä normaaleina aukioloaikoina.)
Olen myöskin aloittanut kunnolla uuden *vitaparcours -kauden, sillä ehkä parasta Sveitsissä varsinkin tällaisina aikoina ovat nämä lenkkipolkujen varrelle pystytetyt ulkoliikuntatelineet.
(*Vitaparcous on sveitsiläisen Zürich -vakuutusfirman hallinnoima ulkoliikuntakonsepti, johon kuuluvat lähimetsiin ja puistoihin sijoitetut ulkoliikuntatelineet joissa voi tehdä hyvän lihashuolto/kehonhallinta/voimaharjoittelukuntopiirin. Tästä kartasta löytyvät Sveitsin vitaparcours -sijainnit.)
Tietysti, mikäpä näissä keleissä ja maisemissa retkeillessä. Luontaisedut ovat kiistattomat. Edut, joihin omilla toimillani ei ole mitään osaa eikä arpaa, varsinkaan jos puhutaan tästä viime aikojen säästä Sveitsissä.
Piloille hemmoteltu, tavallaan.
Kaikilla ei välttämättä ole tällaisia kotiseutuja, mutta joillakin voi olla jopa parempaa, ja siksi haluaisin nyt kannustaa / inspiroida muitakin. #juoksenkotona #pyöräilenkotona hashtageilla ja ihan vain ottamalla kaiken irti kotiseuduista nyt (ja jakamalla näitä kuvia ja pikku tarinoita siellä ja täällä).
Olisihan se toki ihana hiihtää myös Lapin laduilla tai kävellä menemään hiljaisiksi autiokaupungeiksi muuttuneissa suurkaupungeissa. Mutta näinä aikoina ihan parasta on myös hyvällä syyllä koluta nimenomaan jokainen kotipihan (tai työpaikan viereinen) polku ja nyppylä. Selvittää mikä on paras päiväretki tai pieni looppi juoksuretkelle ja jakaa tieto sitten kaikille.
Niin että kun taas voimme liikkua laajemmalla alueella, löytävät myös muut ne hieman tuntemattomammat helmet ja osaavat kenties jopa etsiytyä hieman sivummalle niistä kaikkein suurimpia ryhmiä ja liiallista kulumista keräävistä reiteistä ja nähtävyyksistä.
Näin hyvältä minullakin on näyttänyt Engelbergissä ja Luzernissa, kun olen kodin ja työpaikan ovelta lähtenyt juoksemaan tai pyöräilemään aamulla, illalla tai päivällä.
(Ja mikä parasta, olen huomannut että minulla on nyt selvästi kehittynyt maastopyöräilytaito! Tästä pitääkin kirjoittaa myöhemmin lisää. )
Omien maisemien ihastelun lisäksi viime viikkoina on myös ollut ihana matkustaa virtuaalisesti toisenlaisiin arkiin ja kotimaisemiin.
Instagramin tarinoissa, Facebookin keskusteluryhmissä ja kavereideni ja perheeni viesteissä on kerrottu – kuvin ja sanoin – millainen näkymä aukeaa kotikaranteenista Bangladeshissä, kenellä käy orava ikkunalaudalla pyytämässä pähkinöitä kellontarkasti joka iltapäivä, ja millainen keli Lapin laduilla oli pitkänäperjantaina.
Vaikken konkreettisesti pääsekään osallistumaan tilanteisiin tai edes astumaan jalallani näille parvekkeille ja laduille joita tarinoissa ja viesteissä vilisee, tunnen silti jollakin kummalla tavalla olevani oikeastaan ehkä jopa enemmän läsnä juuri näissä aidoissa tilanteissa ja tunteissa, juuri näin.
Travel like a local toteutuukin siis ehkä parhaiten niin että pysymme kotisohvillamme ja annamme paikallisten nauttia omista parhaista jutuistaan. Kuten itsekin nyt teemme.
Joistain näistä jutuista voin myös matkia tekemistä ja poimia vinkkejä omaan karanteeniympäristöön. Jotkut toimivat vain ihanana hetkellisenä pakona omasta todellisuudesta, toiset tilaisuutena oppia jotakin uutta paikasta ja ihmisestä ruudun toisella puolella ja kolmannet oppituntina siitä miten sukset saadaan jalkaan jyrkällä vuorenrinteellä.
On tässä myös tullut harvinaisen selväksi millaisen yltäkylläisyyden keskellä sitä on jo hetken elänyt ja edelleen elää. Loputtomasta vapaudesta, tapahtumista, sosiaalisista tilanteista ja noh niistä töistäkin on joutunut luopumaan ja joustamaan elämäänsä vähän enemmän yhteisen hyvän suuntaan kuin sen oman navan.
Mutta silti, jos ja kun saan juosta, kävellä, pyöräillä ja ihan vain elää näissä maisemissa, on elämä ja retket enemmän kuin hyviä.