Viime päivinä olen ajatellut (vähän liiankin) usein miten kummallisia ihmiset ovat. Miksi he eivät muuta pysyvästi mökeilleen tai vähintään sinne mökkiensä ja vapaa-ajanasuntojensa ympäristön kaltaisiin ympäristöihin?
Miksi ihmiset eivät asetu pysyvämmin juuri siihen ympäristöön missä mieluiten oleskelevat ja missä se oleskelu ja aktiivisuus tuottaa eniten onnea?
Miten ihmiset saisi ymmärtämään, että nyt jos koskaan se oma arkinen elinympäristö tarjoaa hyvän lähtökohdan hyviin ellei erinomaisiin lähiretkiin? Nyt jos koskaan ne kotikulmat tarjoavatkin erilaisen, jännittävän, poikkeavan ympäristön jonka joka kulmaa et varmasti ole ehtinyt vielä kokea. Tai ainakaan kaikista kulmista.
Tiedän, työt, oikeat elämät ja lempipaikat eivät usein kohtaa, eivätkä monet paikat ole mukavia kuin vain tietyn osan vuodesta ollen muulloin lähes asuinkelvottomia. (Tai no, lukuisista Lapin karuista talvista ja lyhyistä selvinneenä en kutsuisi kovin montaa paikkaa asuinkelvottomaksi, vain väärät varusteet ja asenne voivat hieman vaikeuttaa viihtymistä.)
Mutta silti, en voi ymmärtää sitä miten nyt niin monelle, jolla mökkiin/vapaa-ajanasuntoon on varaa, pysyminen siellä ensisijaisessa kodissa ja sen läheisyydessä on näinä päivinä niin vaikeaa. Miten kun on niin paljon, tekee kipeää luopua hetkeksi tavallaan niin pienestä osasta?* Ja miten kun lähes kaikki se normaali rkinen on kaupungeissakin kääntynyt ylösalaisin tai kadonnut kokonaan katukuvasta.
Koska… Minullakin on nyt perhe tuhansien kilometrien päässä. Paras ihminenkin yli tunnin ajomatkan. Hyvin (liian) pieni uuniton asunto ja kylän kaikki kaupalliset ja ei-kaupalliset palvelut ja viihteet suljettuna vähintään kuukauden ajan. Lisäksi jäin tänä kevättalvena paitsi Lapin ennätyskinoksista ja erinomaisista hiihtoladuista!
Hiihtohissit eivät nyt täällä pyöri (tai no näillä keleillä niitä olisi ehkä hieman kaivannut vaellusretkien alamäkiin) joten sekin vuosilippuun sijoitettu raha valuu hukkaan. Ravintoloissa ei voi nyt poiketa, edes silloin (eli joka toinen päivä) kun itsekseen kokkailu siinä uunittomassa keittiössä alkaa tympiä. Tuttavien tykönä ei voi poiketa eikä karanteenissa olevat ystävät pääse kylään. Eikä jäätiköllä palloile satoja turisteja tai hissin ala-aseman parkkipaikkaa täytä sata bussia ja henkilöautoa saksalaisin ja hollantilaisin rekisterikilvin.
Etätöiden tekeminen ja tämänkin kirjoittaminen liian pienessä asunnossa on hieman tympeää. Eikä puhettakaan että tästä pienestä matkailusta suurimmaksi osaksi elintonsa repivästä kylästä löytyisi maksavia töitä ennen näiden sulkujen loppumista, jos edes silloinkaan.
Mutta voi pojat että tämä on silti ihan erinomainen paikka pysyä paikallaan. Tai no paikallaan ja paikallaan – onneksi täällä saa myös liikkua lähistöllä kunhan muistaa pitää turvavälit ja retket mahdollisimman riskittöminä.
Lähikaupasta löytyy kaikki elintärkeä ja postin kautta saa tilattua vaikka ja mitä tarpeellista ja ei-tarpeellista. Puhelin ja netti tuovat ystävät ja perheen ainakin puheluiden ja viestien päähän.
Ja polut, ulkojumppatelineet, vuorenrinteet, metsät, purot, luonto yleensäkin tarjoaa vaikka ja mitä ihmeteltävää ja retkeiltävää. Elämä täällä on edelleen sellaista elämää, josta ei suurimmaksi osaksi aikaa tarvitse minkäänlaista irtiottoa.
Kaiken huipuksi kun ihmiset eivät nyt saa kokoontua ulkona kuin maksimissaan 5 hengen ryhmiin tai matkustaa tänne suurina ryhminä – ja kun liikkeet ja palvelut ovat suurimmaksi osaksi kiinni – kuuluu linnunlaulu entistäkin selkeämmin. Lehmänkellot ja pienten kilipukkien kilikellot myös.
Kaikkialla ympärilläni on nyt väljää ja hiljaista, juuri sillä hyvällä tavalla.
Tiedän, kaupunkien betonilähiöissä ja kivikaduilla ei ihan tällaista ole. Varsinkaan normaalina aikoina, mutta nämä ajat ovat nyt suurkaupungeissakin kaikkea muuta kuin normaalit.
Muut mökit ja vapaa-ajanasunnot ja hotellit odottavat kyllä paikallaan. Nyt jos koskaan on ennemminkin aika juosta jokainen polunpätkä kymmenen kilometrin säteellä vakituisesta asuinosoitteesta. Kokeilla kuinka pitkälle jo pääsee pyörällä ennen kuin vastaan tulee korkeat lumikinokset tai puhdas väysymys. Kaataa aamukahvi kestomukiin/termariin ja kävellä juomaan se siihen läheiden puron rantaan.
Kokeilla mikä lähileipomon pullista ja leivistä onkaan se kaikkein paras.
Tai jotain samankaltaista.
Ja jos nyt tämän ihmiskokeen jälkeen tuntuu siltä että ei nappaa, niin muuttakaa ihmiset hyvät muualle. Niin minäkin tein ja en voisi olla onnellisempi. Kaikesta huolimatta.
Kuvissa viikon hyvä pyöräretki, lähikaupparetki ja polkujuoksuretki. Kaikki ylettivät maksimissaan 5km päähän kotioveltani. Ja yksi jopa muistutti: Bitte, langsam.
Hitaasti, kiitos.
Aina ei todellakaan kannata hurjastella. Ja se leipomon paras pulla on tietysti mandelgipfel.
* Tämä voi kyllä olla puhtaasti ikäpolvi / elintasokysymys. Ja jos tiedät että miksi, niin kerro toki.